Antigone 2004–2007

Antigone-julkaisu

Taiteellisen tutkimuksen opinnot innostivat Anne Sunila tekemään julkaisun nimeltään Antigone (2013). Hän tarkastelee julkaisussa jälkikäteisesti vuosina 2004 –2007 toteutunutta maalaustaiteellista projektia nimeltään Antigone. Antigone-teeman puitteissa hän pyrki tutkimaan taiteellisen havainnoinnin luonnetta. Maalauksissa oli lähtökohtana kaksi miljöötä, henkilöhahmon tutkiminen työhuoneellaan ja toisena tarkastelun kohteena helsinkiläinen kaupunkinäkymä. Hän kirjoitti työprosessin eri puolista sen päättyessä vuonna 2007. Tätä materiaalia käyttäen hän kirjoitti julkaisua varten esseen Antigone – työprosessi, teossarja ja metaforinen viittaustaso (2013).

Ote julkaisusta Antigone (2013):

Antigone – Työprosessi, teossarja ja metaforinen viittaustaso

Antigone-teossarjani eteni vaiheittain vuodesta 2004 vuoteen 2007. Työprosessi oli pitkä ja hellittämätön ja piti sitkeästi tekijää otteessaan. Se eteni intuitiiviselta pohjalta ja oli samalla taiteellisessa mielessä johdonmukainen. Vuosien myötä eri vaiheet liittyivät toisiinsa tuoden esiin uusia aspekteja. Vuonna 2007 tein työprosessista kirjalliset muistiinmerkinnät. On mahdotonta kuvata täysin tarkasti, miten työprosessi sai alkunsa ja miten taiteellinen pyrkimys sen osalta alkoi kehittyä.

Kirjoitan työprosessista tekijänä ja kokoan näkökulmaa työprosessiin tukeutuen osin aikaisemmin kirjoittamaani. Kirjoitus ei niinkään esittele, tulkitse tai suoraan pohdi teoksia, vaan pyrkii tuomaan esille sitä, millaisesta tekemisen ja ajattelun prosessista teossarja kehittyy.

Edeltäneinä vuosina maalaustaiteellisen työni kohde oli ollut vastavaloilmiö kaupunkiympäristössä. Visuaalisessa mielessä vastavalotilanteessa värin ja valon kontrastisuus kasvaa samoin kuin tilavaikutelma menettää syvyyttään. Uudessa työvaiheessa mukaan tuli ihmishahmo, jonka lähtökohtana oli tekijä itse. Tekijä on mallinsa, mutta ei omakuvan merkityksessä. Usein taiteellisia hankkeita rajoittaa resurssit, jotka liittyvät tilaan, aikaan ja talouteen. Tekijän mallina olo itselleen oli vapaa näistä vastuksista. Työskentelyn lähtöasetelma loi tietyn problematiikan, joka eli ja muuntui eri työvaiheiden myötä.

Kirjoitus ja visuaalinen työ

Taiteellista prosessia käynnisti eräänlainen ”alkukokemus”. Alkukokemus tässä yhteydessä ei tarkoita jotakin yksittäistä tapausta tai tapahtumaa, vaan eräänlaista useiden tilanteiden ja tapahtumien muodostamaa kysymyksen kaltaista näkymää. Alkukokemus ei esittäytynyt selkeänä käsitteellisenä oletuksena, vaan pikemminkin eräänlaisena epämääräisenä sarjana visioita sisältäen tuntemuksia, visuaalisia hahmotuksia ja ajatuskehitelmiä. Mieleen oli muodostunut vaste tai vaade, joka halusi punoa itseään auki kuvallisessa muodossa. Pohdinta tapahtui ensisijaisesti kuvallisessa kehikossa, jolloin ei voi täsmällisesti erottaa toisistaan tehtyjen valintojen syitä, luotua esitystä ja muodostuneita ajatusten kulkuja. Pohdinnat esittäytyvät niin emotionaalisella, kuvitteellisella kuin fyysisen teon ja näitä reflektoivan teoksen tasolla. Työprosessi avautui eräänlaisena visuaalisen työn kulkuna.

Tekijälle väline toimii omana ilmaisun tilanaan ja muotonaan, jossa tekijän ”puhe” tulee esille juuri siinä ja sen kautta. Haluan muistuttaa, että tämä mahdollisuus on taiteilijan hankkima taito ja myös hänen itselleen luoma kyky. Taiteellisen välineen omaava ilmaus on sekä ainutkertainen että yleisiä periaatteita sisältävä, mutta sille itselleen tyypillisellä tavalla. Sen yhteydessä kirjoitus sanallistajana on eräänlainen vieras tunkeutuja toisenlaisen välineen edustamaan maailmaan. Kirjoitus ei voi olla suvereeni visuaaliseen teokseen nähden eikä teos voi käydä suoraan esimerkkinä kirjoituksessa esitetyille ajatuksille. Ajattelen, että lähtökohtaisesti taiteellinen teos on aina erillinen ilmiö. Kirjoitus teoksesta sivuaa sitä ja tapahtuu kirjoittamisen piirissä ja viittaa ensisijaisesti sanallistamiseen. Mitkä mahdollisuudet teoksestaan kirjoittavalla tekijällä on toimia eräänlaisena kääntäjänä erilaisten ilmaisevien kielien välillä on kiinnostavaa.

Vuonna 2007 kirjoitin työprosessista jälkikäteisesti pyrkien kuvaamaan maalaustyöskentelyn kokemuksellista puolta ja toisaalta työskentelyssä muodostuneita ja kehittyneitä ajatuksellisia kuvioita. Työprosessin osalta kirjoitustyö oli muistiin palauttavaa ja uudelleen muistavaa – eräänlaista ”valaisevaa” takautumaa. Taiteilija vaikenee sanallisessa mielessä usein myös itselleen, koska eletty todellisuus tehdyn työn muodossa on hänelle sinänsä riittävä. Hän ei puhu eikä kirjoita teoksistaan. Kun työprosessi on ohi, asettuvat teokset erilleen tekijästä taiteen omaan yleiseen viitekehykseen. Tuolloin ne ovat kaikkien halukkaiden arvioitavissa ja analysoitavissa. Tekijällä ei ole yksinoikeutta niiden selittämiseen ja tulkitsemiseen. Hän voi kuitenkin valottaa sitä läheisyyden piiriä, missä ne ovat muodostuneet. Toisaalta taiteen kenttä, jossa tekijä ja teokset esiintyvät, on sosiaalisen ja poliittisen vallankäytön alue. Siinä tekijän rooli on ambivalentissa asemassa eikä hän voi hallita sitä, mikä puheen ja kirjoituksen muodossa arvostuksina kohdistuu häneen ja hänen teoksiinsa. Tuomalla esiin tekijyyden näkökulmaa hän voi ”tehdä oikeutta” itselleen monien risteilevien todellisuusnäkemysten ja arvotusten keskellä.

Kävin läpi kirjoittaen myös taiteellisen työn ohessa luettua kirjallista materiaalia, mikä voi johtaa tahtomattaan taiteellisen prosessin käsitteellistämiseen tietyssä liian kirjaimellisessa merkityksessä. Visuaalista teosta voi lukea monella tavalla sekä suorana kokemuksena että käsitteellistettynä viitekehyksenä. Kuitenkaan mikään näistä monista mahdollisuuksista ei käy rajautuen yksiin teoksen kanssa. Kirjallisen viitemateriaalin esille tuomista voi perustella se, että nykyisissä taiteen käytännöissä ymmärtäminen on tullut yhdeksi keskeiseksi jaetuksi pyrkimykseksi eri toimijoiden välillä.

Työprosessin asetelma

Maalari tarkkailee omaa hahmoaan peilien välityksellä. Kohde, itse, on saatavilla ja ajallisesti maalaustilanteeseen syventyminen on rikkumatonta. Lähtökohta on monin tavoin jännitteinen. Peilissä esiintyvään itsen hahmoon muodostuu etäisyys. Olemme psyykkisesti rakentuneet itsemme tarkkailijoiksi ja olemme tarkastelijoita ja kommentoijia paljon monimielisemmin, kuin mitä peiliin katselu yleensä on. Katsomme ja tunnistamme itseämme myös ulkoapäin sosiaalisten suhteiden ja tilanteiden ja sosiaalisesti määrittyneiden tilojen välityksellä sekä luonnon muutosten kautta. Itseytemme elää jatkuvassa reflektoivassa vuoropuhelussa. Peili tarjoaa meille itsemme kuvan aina tietystä määritellystä kuvakulmasta, jonka vastapari olemme itse. Omakuva koetaankin helposti paikalleen pysähtyneenä kuvana eikä liikkuvana ja tilallisena useasta näkökulmasta nähtävänä asiana. Vaikka kohtaamme peilissä tutut kasvot, olemme osin itsellemme vieraita, jopa outoja, koska emme voi tunnistaa täysin itsemme muodostamaa kokonaisuutta. Pelikuva on väistämättä osin summittainen. Meissä kussakin on lukemattomien uudelleen rakentuvien kertomusten lähde. Tässä yhteydessä peili ei kuitenkaan ole työväline niiden tutkimiseen, vaan se toimii apuvälineenä tarkastelutilanteessa, jossa itse ajatellaan useasta näkökulmasta muodostuvana hahmona.

Kun taidemaalari työskentelee mallinsa kanssa, tapahtuu se ajallisessa kestossa, joka on jotakin erityistä poiketen arkipäiväisestä ajankulusta. Ajallinen kesto ei toteudu vain konkreettisena ajankuluna, vaan se jatkuu tilanteesta toiseen kuvitteellisena aika, joka sitoo ja ylläpitää prosessia. Maalaustyöskentelylle ominaiset havainnot ja päätelmät tulevat esiin tässä tekemisen asetelmassa. Juuri sitä tarkastelun tilannetta, minkä vain ”hidas” taiteellinen väline voi tarjota, tavoitellaan. Hitaus ei muodostu vain välineen ominaisuudesta, vaan myös ruumiillisen prosessin hitaudesta.

Peili näyttää kasvoni, mutta tarkastelun kohteena kasvot eivät tarjonneet tekijälle tarpeeksi avointa reittiä. Kasvot nostavat esiin tunnistettavuuden vaadetta ja ovat jatkuvasti muuttuva esitys toisille. Esityksiä on lukematon määrä eikä mikään niistä tunnu tavoittavan merkityksellistä tasoa. Tästä syystä kasvojen ohittaminen ja itsen tarkastelu takaapäin kehittyi luontevasti. Tämä poikkeuksellinen kuvakulma itseen, joka tapahtuu reaaliaikaisena havainnointina, on mahdollista vain erikoisjärjestelyin. Apuna ei kuitenkaan ole käytetty valokuvaa. Raja kahden itsen, varsinaisen kokijan ja etäännytetyn kohteen, välillä on häilyvä – lähtökohta rajautuu kuin kertomukseen kertomuksesta. Tavoitteena maalaustyössä oli eräänlaisen vapaan katselun sallimisen tila. Tärkeää oli pitkän ajallisen keston mahdollisuus katselussa, havainnoimisessa ja maalaamisessa. Katselu ei kohdistunut mihinkään tiettyyn yksittäiseen piirteeseen tai seikkaan. Henkilön pää näyttäytyi eräänlaisena tummana läiskänä. Tästä avautui reitti johonkin, ei niin selkeään ja helposti määriteltävään. Kysymys ei ollut takaapäin näkyvästä henkilön kuvasta, vaan katselutilanteen asetelmasta ja siitä, mitä se tuo mukanaan.

Työstin maalauksia eri ympäristöissä, jolloin niiden ilmentämä paikka oli se, missä kulloinkin olin. Useimmat liittyvät Helsinkiin ja yksi sarja toteutui Pariisissa. Paikkojen vaihdokset tapahtuivat liikkumisen ja matkustamisen myötä. Tämä antoi mielestäni erityisen jännitteen prosessille, joka koki ympäristön vaihdosten myötä luontevaa muuntumista. Etsin hahmolleni merkitykselliseltä tuntuvia paikkoja uudessa miljöössä. Visuaalinen työ ei näin tapahtunut pelkästään kuvitteellisessa ulottuvuudessa, vaan se oli myös ruumiillista jalkautumista eri ympäristöihin ja niiden aktiivista havainnointia ja työstämistä. Pyrkimyksenä oli muodostaa merkityksellinen yhteys hahmon ja kulloisenkin paikan välille.

Työprosessi tuli sisältämään teoksia neljän otsikon alla: Näköpiiri, Katoamispiste, Kääntöpiiri ja Ilmestymispiste. Annoin projektille yleisnimikkeen Antigone teossarjan ensimmäisen yksityisnäyttelyn yhteydessä, joka oli esillä Galleria G:ssä Helsingissä 2006. Prosessi tuli päätökseensä 2007 työskennellessäni Cité Internationale des Arts:ssa Pariisissa, missä tein sarjan viimeisen teoskokonaisuuden. (s. 4–14)